Opiskelijan suusta -blogi

Olen opiskellut elämäni aikana useampaakin eri alaa, mutta jotenkin aina päätynyt takaisin työelämään. Tein vuosikausia konttorihommia paperinpyörittelyn merkeissä, ja useaan kertaan kävi mielessä vaihtaa alaa. En kuitenkaan oikein ikinä saanut aikaiseksi, tuntui pelottavalta hypätä säännöllisen tilipussin maailmasta takaisin täysipäiväiseksi opiskelijaksi. Haaveilin nuorempana Pelastusopistosta, mutta keksin aina hyviä (ja vähemmän hyviä) syitä olla hakematta juuri sinä vuonna. Ja niitä vuosia ehti kulua monia.

Kunnes sitten kevättalvella 2016, muutama päivä ennen hakuajan loppumista lähetin hakupaperit Pelastusopistoon. Lähinnä läpällä. Olin varma, että vaikka pääsisinkin pääsykokeisiin asti, olisi vastassani niin kova joukkio muita opintoihin haluavia että jäisin rannalle. Päätin kuitenkin kokeilla, koska hei, miksi ei? Olin kyllästynyt työhöni, ja halusin Jotain Muuta.

Sain kuin sainkin kutsun pääsykokeisiin, ja suhtauduin mahdollisuuteen käydä Kuopiossa lähinnä siistinä roadtrippinä. Luin kuitenkin pääsykokeisiin ihan tosissani, vaikka takaraivossa nakuttikin koko ajan varmuus siitä, etten pääse kouluun. Myöhemmin keväällä löysin kuitenkin postilaatikosta kuoren, jossa komeili Pelastusopiston logo. Kuoressa olevassa listassa oli 24 nimeä, omani yhtenä joukosta.

Sitten alkoikin ponteva orientoituminen siihen, että elokuussa pitäisi olla Kuopiossa. En tiennyt kaupungista juuri mitään, Pelastusopistosta opiskelupaikkana vielä vähemmän. Pakkasin ja purin tavaroita, mietin, mitä pitää olla mukana ja entäs ne kurssikaverit, minkälaisia ne on. Elokuun alussa sitten seisoin yksin kuuden hengen solun keittiössä odottamassa kämppiksiäni ja mietin, että mitähän tästäkin tulee.

Hyvä on tullut

Kämppiksiin, kuten muihinkin kurssilaisiin tutustuminen kävi oikeastaan vähän vahingossa: hätäkeskuspäivystäjän opinnot ovat tiiviitä, ja oman porukan kanssa tehdään ihan kaikki. Meitä on kurssilla 24 erilaista persoonaa, joilla kaikilla on sama tavoite valmistua hätäkeskuspäivystäjäksi. Samaan tavoitteeseen pyrkiminen auttaa jaksamaan, ja helpottaa motivoitumista kokeisiin, harjoituksiin ja kirjallisiin töihin.

Tuleville hätäkeskuspäivystäjille opetetaan asioita laidasta laitaan, ja alussa tuntui, ettei mikään oikein kohtaa toisen asian kanssa. Niin sanottuihin Oikeisiin Asioihin käydään käsiksi oikeastaan välittömästi, ja esimerkiksi tietojärjestelmiin tutustuminen, viestiliikenteen opettelu ja kartan lukeminen alkavat ensimmäisten viikkojen aikana; siis siinä vaiheessa kun vielä tuntuu, että opistolla saattaa eksyä, jos ei koko ajan keskity. Iso kuva alkaa kuitenkin pikkuhiljaa hahmottua, ja eri opintokokonaisuudet nivoutuvat toistensa lomaan.

Puoleentoista vuoteen on mahdutettu kaikkea hallinto-opista ruotsin kautta ensihoidon perusteisiin ja poliisikoiratoiminnasta itsepuolustuksen kautta pelastustoimen perusteisiin. Opintojen monipuolisuus on paitsi ilahduttanut, myös välillä tuskastuttanut. Erilaisten asioiden riittävä hallitseminen näinkin lyhyessä ajassa on välillä vähän raskasta, mutta sitten kun kokee ahaa-elämyksen, tajuaa miten joku asia toimii, tuntuu palkitsevalta. Aina täytyy myös pitää mielessä, että opettajat voivat opettaa meille asioita, mutta se varsinainen oppiminen on meistä itsestämme kiinni.

Simulaattorit oppimisen tukena

Hätäkeskuspäivystäjäopiskelijat harjoittelevat tulevaa työtään koko opintojen ajan simulaattoriympäristössä, joka muistuttaa mitä tahansa hätäkeskusta. Harjoituksissa vastataan simuloituihin hätäpuheluihin ja opetellaan sitä kautta ammatissa tarvittavia käytännön taitoja. Ihan ensimmäisissä harjoituksissa suurin piirtein jokainen oli pihalla kuin mopsin koppi, mutta nyt porukka kuulostaa hyvinkin ammattimaiselta.

Kaikki ei tokikaan aina mene kuin Strömsössä: tulee tehtyä täysin käsittämättömiä mokia ja huomattua, että en osaa tätäkään asiaa vielä – mutta se ei lannista. Meille on alusta asti painotettu hyvien mokien merkitystä, niistähän sitä parhaiten oppii. Ja tässä koulutuksessa siihen mielentilaan on ollut helppo päästä. Talo ei oikeasti pala poroksi, sydänkohtauksen saanut ei oikeasti kuole ja rattijuoppo ei jatka epävarmaa ajoaan, vaikka kaikki ei menekään ihan niin kuin pitäisi.

Ja tulee niitä onnistumisen hetkiäkin! Niitä, kun keikka menee putkeen. Kun tajuaa oppineensa asian, joka vielä edellisellä viikolla ei sujunut mitenkään päin. Kun muistaa jonkun yksityiskohdan, joka muuttaa kaiken. Niiden hetkien voimalla sitä vasta jaksaakin pitkään. Eikä se seuraava mokakaan tunnu sitten niin pahalta.

Hätäkeskuspäivystäjäkurssi 29 alkaa olla loppusuoralla. Teoriaopinnot on käyty läpi, ja jäljellä on simulaatioita sekä harjoitteluja. Kirjoitan tätä viranomaiskenttäharjoittelujaksolta, jossa olen viettänyt aikaa paikallisen poliisin, ensihoidon ja pelastustoimen kanssa. Tuleviin yhteistyöviranomaisiin tutustuminen ja heidän mukanaan kulkeminen on auttanut sen aiemmin mainitun ison kuvan hahmottamista. Nyt ymmärtää paremmin, miksi hätäpuhelun aikana kysytään tiettyjä asioita, miksi hälytetty viranomainen vastaa hätäkeskuspäivystäjälle tietyllä tavalla, ja miten se koko paletti sitten loppujen lopuksi toimii. Hätäpuhelu on vain pieni osa sitä ketjua, jonka päästä löytyy avun saanut ihminen. Olen ylpeä siitä, että tulen olemaan siinä ensimmäisessä ketjun lenkissä ja pääsen auttamaan ihmisiä, joilla on hätä.

Hätäkeskuspäivystäjäopiskelija Minna Kekkonen, hätäkeskuspäivystäjäkurssi 29