Millaista osaamista pelastusalalla tarvitaan tulevaisuudessa? Millaisella koulutusjärjestelmällä tulevaisuuden osaamistarpeisiin saadaan vastattua? Turhan usein keskustelussa jämähdetään ainoastaan tähän hetkeen ja juuri nyt käsillä oleviin tarpeisiin ja tilanteisiin. Toki nykypäivä ja tuleva eivät ole vaihtoehtoisia, toisiaan poissulkevia. Mitään ei synny tyhjästä, ja sen verran alallamme on terveisiä historiasta, että on pohjaa, jolle rakentaa ja josta poimia tulevaisuudessa käyttökelpoinen. Tämän päivän ongelmia tarkasteltaessa on viisautta ennakoida, miten ne kehittyvät tulevaisuudessa. Viisautta on myös tiedostaa, että niin olennainen kuin koulutus onkin, kaikkia ongelmia ei koulutuksella pystytä ratkaisemaan.
Ennustaminen on taitolaji, mutta meillä on jo kuitenkin käytettävissämme tutkimuksen tuottamaa ennakointitietoa. Meillä on tietoa megatrendeistä, jotka vaikuttavat pelastustoimeenkin. Tulevaisuuteen liittyvä epävarmuus ei ole peruste sille, ettei mitään tehdä. Joskus on tehtävä ratkaisuja ja valintoja, jotka perustuvat valistuneisiin arvauksiin todennäköisimmästä.
Olen paljon pohtinut riittävää osaamista. Aloittaessani rehtorina kävin kaikilla pelastuslaitoksilla ja kysyin, mitä pelastajakoulutuksen pitäisi sisältää. Kirjasin vastaukset ja laskin, mitä toiveet tarkoittaisivat koulutusajassa. Lopputulema oli 9-vuotinen pelastajakoulutus. Ymmärrämme kaikki, ettei tämä ole mahdollista. Tämän vuoksi meidän on kaikkien alan tutkintojen osalta määriteltävä se ydinosaaminen, joka opitaan oppilaitoksessa, ja jota täydennetään työelämässä perehdytyksellä ja täydennyskoulutuksella. Tällaiseen ajattelutapaan ei putkimalli oikein sovellu, vaan toimivampi olisi moduliajattelu, jonka avulla rakennetaan yksilöllisiä opintopolkuja. Tällaisen mallin rakentaminen luonnollisesti vaatii tiivistä yhteistyötä oppilaitoksen ja kentän välillä.
Pelastusopistolla on tehty ja jatkuvasti tehdään tutkintojen sisällöllistä kehittämistyötä. Tämä on oppilaitoksen perustehtäviin kuuluvaa toimintaa, jolle tutkintojen laajuus asettaa tietyt rajat. Samalla, kun toimintaympäristöömme on tullut uusia koulutuksessa huomioitavia riskejä ja onnettomuustyyppejä, kaikki vanhat eivät ole suinkaan hävinneet. Miten tasapainotella näiden välillä? Pelastusalan ammattilaisten pitää pystyä toimimaan erilaisissa, yllättävissä tilanteissa, tuli niitä sitten uran aikana hoidettavaksi kerran tai satoja kertoja.
Riittävään osaamiseen liittyy myös teknologian kehittyminen. Kun ja jos esimerkiksi robotit tulevat pelastustehtäviin, mitä se tarkoittaa? Tarvitaanko enää savusukellustaitoista väkeä vai hoitaako robotti homman? Edelleen kuulen usein väitteitä, että mikään robotti tai tekniikka ei missään tehtävässä voi korvata ihmistä pelastusalalla. Uskallan olla eri mieltä, vaikka merkittävät innovaatiot antavatkin vielä odotuttaa itseään. Paloasemilla kehitellään kaikenlaisia juttuja, mutta niistä ei suurta melua juurikaan pidetä. Palosuojelurahaston innovaatiopalkinto on yksi houkutin tuoda luovuuden tuotteita esille, mutta siitäkin on vielä matkaa tuotteistamiseen. Kun käytettävissä oleva tekniikka vaikuttaa tarvittavaan osaamiseen, heijastuu tämä suoraan opiskelijavalinnan kriteereihin. Välttämättä ei enää puhutakaan punnerruksista ja lihasvoimasta, vaan jostakin ihan muista valmiuksista ja taidoista.
Koulutusjärjestelmän uudistus ei ole mikään pikkujuttu. Päätöksestä toteutukseen ja ensimmäistenkään uudesta järjestelmästä valmistuneiden astumiseen työelämään saatikka järjestelmän arviointiin menee vuosia. Sen vuoksi ei ole yhtään aikaa hukattavana.